Saara Turunen voitti tällä vuonna 2015 julkaistulla esikoisromaanillaan Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Kirja ja sen kirjoittaja ovat saaneet paljon huomiota erityisesti sen jälkeen, kun Helsingin Sanomien kriitikko Antti Majander kirjoitti siitä varsin tiukkatulkintaisen arvostelun (löytyy
täältä). Tästä huolimatta kirja voitti lehden kirjallisuuspalkinnon samana vuonna.
Kirjalle syntyi pari vuotta myöhemmin jatko-osa, joka käy läpi fiktiivisellä tasolla kirjailijan elämää ja tuntoja tuon esikoiskirjan julkaisemisen jälkeen. Kirjan arviointi blogissani, löytyy
täältä. Luin jälkimmäisen kirjan ensimmäisenä ja pidin siitä. Siinä on paljon kohtia, jotka saivat pohtimaan myös näitä blogikirjoituksiani. Mielipiteitään kertoessaan kritiikkiä saa toki antaa, mutta se pitää osata muotoilla oikein, jotta tulee mahdollisimman oikein ymmärretyksi. On hyvä myös muistaa, että kirjojen tekstit ovat mielipideasioita, eikä näihin ole olemassa yhtä oikeaa totuutta. Hienointa kirjoissa ja tarinoissa on mielestäni juuri se, että ne saavat sekä lukijansa että kirjoittajansa ajattelemaan laaja-alaisemmin ja pohtimaan asioita eri kanteilta.
Rakkaudenhirviö on nuoren naisen kasvutarina. Siitä löytyy paljon teemoja, joista varmasti useaan on monen meistä helppo samaistua. On maalta kaupunkiin muuttoa, kipuilua koulussa, jonne ei välttämättä aivan tunne kuuluvansa, tulevaisuuden opintojen ja uran pohdintaa, oman elämän mielekkyyden ja oikeastaan tarkoituksenkin hakua. Kuten Hesarin Majanderin kritiikissä todettiin, nämä ovat kuultuja ja nähtyjä teemoja. Kyllä, mutta silti ne jaksavat aina kiinnostaa.
Tarinassa on jonkin verran symboliikkaa ja uskoisin, että toisella lukemalla siitä saisi vielä enemmän irti. Tarinan seuraaminen sinänsä on helppoa, mutta päähenkilön todelliseen sielunmaisemaan pääseminen vaatisi ehkä uusinta-kuuntelun. Päähenkilö on mielenkiintoinen ja erikoinen tyyppi. Jotenkin hän muistuttaa minua Gail Honeymanin kirjan
Eleanorille kuuluu ihan hyvää, päähenkilöstä. Päähenkilö on hieman yksitotinen ja tavallaan huumorintajuton. Hän ei kuitenkaan ota asioita liian vakavasti tai tunnu juurikaan itse suoranaisesti kärsivän elämän epävarmuudesta. Kirjassa kerrotaan jonkin verran päähenkilön vanhemmista ja ystävistä, mutta kukaan näistä ei tunnu olevan kovinkaan läheinen. Kyseessä siis jossain määrin yksinäinen susi.
Kirjan ja kirjailijan ympärille on kehkeytynyt myös keskustelu siitä kuinka omaelämäkerrallinen teos on, saako kirjoissa liioitella ja jopa valehdella ja onko näillä kohdilla oikeastaan edes väliä, kun kyseessä romaani. Märta Tikkanen totesi eräässä keskustelutilaisuudessa, että romaaneissa saa valehdella niin paljon kuin haluaa, mutta asioiden oltava sellaisia, että ne periaatteessa voisivat olla totta. Tämän tulkinnan olen valmis itsekin allekirjoittamaan. Jos tapahtumat ja henkilöt ovat sellaisia, että ne tuntuvat hyvin epätodellisilta, ollaan kirjallisuudenalalla, joka tuntuu ainakin itselleni vieraalle ja heppoisalle, ehkä jopa huolimattomalle. Sen sijaan faktoihin tai selkeästi olemassa oleviin historiallisiin tapahtumiin liittyvät ja sijoittuvat tapahtumat ovat sellaisia, joista mielestäni ei saa, ainakaan tietoisesti, valehdella. Podin tätä lukiessani viime vuoden Finlandia voittajan Juha Hurmeen
Niemeä. Saattaa hyvin olla, että kirjassa mainitut useat historialliset "faktat" ovat oikeasti faktoja, mutta mikäli näin ei ole niin minusta kirjan keksityistä kohdista olisi pitänyt olla selkeästi ilmoitettu vaikka saate-sanoissa.
Mikäli kirjoittaja on julkisuuden kautta merkittävästi vaikuttava ja kaikkien sitä kautta tuntema hahmo ja hän kirjoittaa fiktiivisen omaelämäkerran, joka ainakin reunafaktojen perusteella voisi olla totta, saattaa se lukijoissa aiheuttaa pohdintaa ja mahdollisesti vääriä tulkintoja hänestä. Valinta tässä on kuitenkin kirjailijalla, joka jokaisessa tapauksessa joutuu kantamaan kirjoituksensa seuraukset.
Pidin tästäkin Turusen kirjasta kovasti, kuten hänen toisesta kirjastaan myös, ja innolla jään odottamaan häneltä lisää luettavaa. Kirjan kanssa maistoin omenaista jälkiruokaviiniä.
Se oli väriltään hunajan keltaista. Tuoksussa oli punaista omenaa, aavistus sitruksisuutta ja hunajaa. Maussa omena on pääosassa, mutta sen happoja pehmentää ja makeutta lisää hunajaisuus. Viinissä on prosentteja vain 14%, vaikka ensi tuntumalta epäilisin että niitä saattaisi olla jopa lähemmäs 20. Viini on oiva digestiivi sellaisenaan hyvän illallisen jälkeen. Itse maistoin sitä kardemummaisen raparperivaniljapiirakan kanssa.
Kirjan ja viinin yhteensopivuudele annan kolme pistettä. Kirjassa on turhan paljon särmää ja sanomaa pehmeään ja makeaan viiniin verrattuna. Hyviä ovat kuitenkin molemmat, mutta mielummin yksinään kuin yhdessä.
Helmet-lukuhaaste 2018: 3. Kirja aloittaa sarjan
Rakkaudenhirviö
kirjoittanut Saara Turunen
Kustannusosakeyhtiö Tammi 2015
Kuunneltu äänikirjana (13h, 31min)
Põltsamaa Kuldne
2009
Viro
Ei hintatietoa
Kirjan tapahtumat ovat vakavia ja paikoi varsin raakojakin. Hercule Poirotin loistava persoona ja käytännöllinen lähestymistapa asioihin keventää kuitenkin huomattavasti tunnelmaa ja keventää tapahtumia. Olen joitakin Christien kirjoja lukenut, mutta enemmän tarinoita on tullut seurattua loistavien Hercule Poirot'sta tehtyjen televisiosarjojen kautta. Englantilainen tunnelma ja ihanat art deco -sisustukset sekä henkilöhahmot ovat sellaisia, joita on aina ilo seurata. Kertomuksissa minua häiritsee hieman se, että henkilöhahmoja on paljon ja menen aina hieman sekaisin mm. heidän keskinäisistä suhteistaan.
Osallistun tällä kirjablogien dekkariviikkoon 11.-17.6.2018
