10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt (kirjoittanut Jaron Lanier)

Jaron Lanier on tietokirjailja, taiteilija ja käsitteen "virtuaalitodellisuus" keksijä. Hän siis tietää käyttökokemuksen lisäksi myös teoriassa mistä kirjoittaa kirjassaan "10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt". Hänen mukaansa kaikki sometilit, ja sosiaalinen media yleensäkin, ovat pahasta. Ainoana poikkeuksena hän pitää jossakin määrin Linkediniä. Some ohjaa ja ryhmittelee meitä. Se vie pois valinnanvapauden niin ettei kukaan enää pysty hallitsemaan sitä, kuka tai mikä meitä sumuttaa. Kirjassa käytetään sumutus-termiä. Sitä yritetään avata, mutta minulle sen merkitys kuitenkin jäi hieman sumuiseksi.

Tekoäly ohjaa meitä, eikä oikein kukaan tunnu enää ohjaavan tekoälyä. Tämä kauhukuva johtaa tieteiselokuvista tuttuun skenaarioon, jossa ihminen on vain pelinappula koneiden ja robottien ohjaamssa maailmassa. Elämmekö jo tuossa maailmassa tai sen kynnyksellä, onko se lähitulevaisuudessa vai pysyykö se skenaariona? Toivotaan jälkimmäistä.

Sometilit ja netti toki meitä jo ohjaavat, ensisijaisina näkyvät uutiset tuntuvat määrittyvän aiempien klikkauksiemme mukaisesti, sosiaalinen media tuo ensisijaisesti näkyville aiheita, joista tekoäly uskoo meidän olevan kiinnostuneita tai joista se haluaa meidän kiinnostuvan. Vähitellen nämä alkavat muokata ajatteluamme haluamansa kaltaiseksi. Kirjan antaman käsityksen mukaan tekoäly ja markkinakoneistot ovat jossakin määrin sama asia.

Kuuntelin kirjan. Pituutta kuuntelulle tuli vain vajaa viisi tuntia. Teksti on helppoa ja kirjan kuuntelu onnistuu siinä mielessä hyvin. Ehkä jaottelun tarkempi ymmärtäminen olisi vaatinut lukemista. Kirjassa on hyviä pointteja ja kohtia, jotka kannattaa tiedostaa, mutta jossain määrin kirja tuntui kuitenkin olevan populistinen kannanotto. Uskoakseni kapitalistinen länsimaalainen maailmamme on jo niin syvällä tekoälyn ja somemaailman syövereissä, ettei ns. "tavallinen elämä" ilman nettiä onnistu. Toki jokaisen on vielä mahdollista tehdä omat päätöksensä. Ilman sosiaalista mediaa (ainakin twitter, facebook, insta ja ehkä myös sähköposti) elämä saattaa vielä jossain määrin onnistua.

Kirjan kanssa maistoin espanjalaista Adaras-nimistä punaviiniä. Viini maistui kirjan lisäksi erilaisten espanjalaisten tapasten (erilaisia kinkkuja ja juustoja, perunamunakasta ja paikallista leipää) kanssa. Viiniä suositeltiin andorralaisessa tapas-ravintolassa kyseisille kinkuille. Viini on valmistettu Garnacha Tintorera -rypäleestä. Siinä on marjaisuutta, mutta mielestäni espanjalaisille (tai paikallisten mukaan katalaanialaisille) viineille tyypillistä täyteläisyyttä ja voimakkuutta viinistä löytyy vain kohtalaisesti. Luumun ja karpalon sekä rusinan yhdistelmä jatkuu koko ajan varsin tasaisena. Jälkimaku on lämmin, muttei kovin pitkä. Viinin kanssa tarjotut leikkeleet ja Manchego-juuston kaltainen juusto sopivat sen pariksi hyvin.

Kirjan ja viinin yhteensopivuudelle annan kolme pistettä. Viini tuntuu valmiimmalta ja uskottavammalta kuin kirja. Kirjan merkitys tuskin kestänee kovin pitkää - viini sen sijaan pysyy nautittavana vielä useita tuleviakin vuosia.

Helmet-lukuhaaste 2019: 26. Kirja, jota näet sinulle tuntemattoman henkilön lukevan

10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt
kirjoittanut Jaron Lanier
suomentanut Kirsimarja Tielinen
Kustantamo S&S 2019
4h, 30min (kuunneltu äänikirjana)

Adaras Huella
Garnacha Tintorera 2015
Almansa, Espanja
15€ (andorralaisessa tapas-ravintolassa)

Lazarus (kirjoittanut Lars Kepler)

Lazarus on seitsemäs Lars Kepler -nimimerkillä julkaistu dekkari. Nimimerkin takana kirjoittaa ruotsalainen kirjailijapariskunta. Aiemmin Luettua ja maistettua -blogissa on arvosteltu tämän edeltävä  Kaniininmetsästäjä. Sarjan päähenkilö on suomalaissyntyinen poliisi Joona Linna. Lisäksi kirjasarjassa merkittävässä roolissa ovat Joonan poliisikollega Saga Bauer ja Joonan, jo aikuiseksi kasvanut tytär Lumi.

Olen sarjan kaikki aiemmat osat lukenut ja vaikka kirjat ovat raakoja ja menevät aina tapahtumien todellisuuden uskottavuudessa hieman yli, ovat ne koukuttavia ja paksuudestaan huolimatta ne tulee aina ahmittua muutamassa päivässä. Syystä tai toisesta Keplerit ovat yleensä olleet minulla lomalukemisena - niin tälläkin kertaa.

Sarjan menestys perustuu luullakseni osin sen loistavasti luotuihin henkilöhahmoihin. He ovat inhimillisiä, mutta samalla ihailtavan sitkeitä. He kokevat paljon lyhyessä ajassa, mutta kykenevät jatkamaan aina vaikeuksista huolimatta eteenpäin. Kuvailujen perusteella he ovat myös ulkomuodoltaan kaikin puolin kadehdittavan hyväkuntoisia. Luulen, että nämä ominaisuudet tekevät heistä lukijalle jollakin tavoin esimerkinomaisia ja siten myös samalla kiinnostavia.

Tapahtumat ovat paikoin hyvin raakoja ja raskaita. Olen kuullut, että osa jättää tämän vuioksi sarjan kirjoja lukematta. Ehkä en lukijana eläydy tarpeeksi tai sitten näiden kauheudet eivät itseeni samalla tavalla kolahda, mutta pystyn raakuudet ja murhat jättämään taakse, eivätkä ne tule vaikka uniini. Hyvin herkälle lukijalle kirjan tapahtumat saattavat kuitenkin olla liikaa.

Lazaruksessa minua häiritsi muutamia kertoja lukemisen aikana tapahtumien mahdottomuus. Käytännössä kuolleista herääminen ja yksittäisen ihmisen manipulointi ja kaikkivoipaiset kyvyt menivät tässä liian pitkälle. Välillä huomasin tuhahtelevani ja lähes kikattavani itsekseni juonen käänteiden mahdottomuudelle.

Kirjan kanssa maistoin pohjoisen Espanjan Riojan alueelta tulevaa punaviiniä. Coto de Imaz -valmistajan viini on kohtalaisen tuhtia nautittavaa. Viinissä on tuhdisti tanniineja ja jonkin verran hapokkuutta. Maussa esiin nousee tammisuuden jälkeen tummamarjaisuus, lähinnä luumu ja rusinaisuus. Viini pehmenee nopeasti, eikä sen jälkimaku ole kovin pitkä. Viini maistui kanapastasalaatin kanssa, jossa oli gorgonzola-kastike.

Kirjan ja viinin yhteensopivuudelle annan kolme pistettä. Molemmissa on omat haasteensa, mutta kirja selättää ne turhan heppoisasti viinin verrattuna. Viinin jälkimaku loppuu huomattavasti nopeammin. Kirjalle sen sijaan jää odottamaan jatkoa.

Helmet-lukuhaaste 2019: 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä

Lazarus
kirjoittanut Lars Kepler
suomentaneet Kari Koski ja Maija Kauhanen
Kustannusosakeyhtiö Tammi 2018
552 sivua

Coto de Imaz
Reserva
Rioja, Espanja
2013
n. 6€ /50cl (ostettu Andorralaisesta supermarketista)

Andorra (kirjoittanut Peter Cameron)

Pyrin tutustumaan jollakin tasolla matkakohteideni kirjallisuuteen tai niistä kirjoitettuihin kirjoihin ennen matkaani. Andorralaisia kirjailijoita, joiden teoksia olisi julkaistu suomeksi, ei nopealla tutkimuksella tullut vastaani. Sen sijaan Andorraan sijoittuva maan nimiteos löytyi kirjastosta. Aloitin kirjan lukemisen bussimatkalla Barcelonasta ja sain nauttia siitä muutaman päivän ajan maassa vieraillessani.

Kirja on fiktiivinen ja paikatkin perustuvat omien havaintojeni perusteella kirjailija Peter Cameronin mielikuvitukseen. Päähenkilö saapuu maahan junalla, joka ei tosiasiassa ole mahdollista, sillä pikkuvaltioon ei johda lainkaan kiskoja, vaan ainoastaan pari vuoristotietä Espanjan ja Ranskan puolelta. Kirjan päähenkilö, maahan juuri Kaliforniasta muuttava Alexander Fox asettuu asumaan La Platan kaupunkiin, joka sijaitsee osin meren rannalla. Andorrasta ei kyseistä kaupunkia löydy, eikä sillä myöskään ole merenrantaa. No, kun näistä pääsee yli ja antaa kirjailijalle hänen ansaitsemansa vapauden, niin kulttuuriin ja tunnelmaan liittyvät tekijät pitävät enemmän paikkansa.

Kirjan päähenkilö Alexander Fox on hieman huikentelevainen jenkkimies, joka selvästi pakoilee menneisyyttään, ainakin itseltään. Hän haluaa aloittaa elämänsä alusta ja kokee, että mahdollisuus siihen löytyy Andorrasta. Hän tutustuu nopeasti pariin paikalliseen ja heidän kauttaan saa mm. asunnon. Mies ajautuu naissuhteidensa kautta aluksi pieniin vaikeuksiin, jotka muuttuvat ajan kuluessa yhä suuremmaksi, kuten on tapana. Kirjan juoni ja kerronta on kiehtovaa. Peter Cameronin kieli on kaunista luettavaa ja juonenkulku polveilevaa. Henkilöhahmot sen sijaan ovat liian yksitotisia tai ainakin helppouskoisia. Heiltä, päähenkilöä lukuunottamatta, tuntuu puuttuvan lähes täysin looginen päättelykyky ja ylipäätään taito kyseenalaistaa asioita. Kirjasta löytyy dekkarimaisia piirteitä, mutta mielestäni se on kuitenkin enemmän romaani. Varsinaista jännitystä tai rikoksen selvittämistä ei tarinassa kunnolla käsitellä. Ihmissuhteet ja tapahtumapaikat saavat suuremman huomion.

Kirjan makupariksi valikoitui tietysti andorralainen viini. Yhteensä tästä pienestä maasta löytyy tietojeni mukaan neljä viinitilaa. Casa Auvinya on vuonna 2005 perustettu viinitila Andorrassa Saint Julien kaupungissa, aivan Espanjan rajan lähellä. Viinitila sijaitsee 1300m korkeudessa ja tämä aiheuttaa omat haasteensa viinin kasvatukselle. Tilalla kasvaa nykyisin 5000 viiniköynnöstä ja se tuottaa yhteensä 3000 pulloa viiniä vuodessa. Heidän Pinot Noir vuosimallia 2015 on jo tummanpunainen värinsä perusteella tuhdimpaa kuin rypäleensä viinit yleensä. Viinin maussa ensin vastaan lähes hyökkää tammisuus. Onneksi maku pehmenee nopeasti pehmeällä luumuisuudella ja loppua kohti esiin nousee karpaloa.  Viinissä on pehmeä ja hyvin pitkä jälkimaku. Viinistä löytyy hapokkuutta, mutta ne pysyvät onneksi tasapainossa muiden makujen kanssa. Tämä viini tarvitsee lasissa hieman aikaa ja lämpöä avautuakseen. Viini maistui nyt vain kirjan ja seurustelun parissa, mutta sen kanssa voisi sopi vaikkapa jänispata tai jokin muu hieman riistainen ruoka.

Kirjan ja viinin yhteensopivuudelle annan neljä pistettä ja plussan. Molemmissa on espanjalais-ranskalaista säpinää ja Pyreneiden tuomaa vuoristoista fiilistä.


Andorra
kirjoittanut Peter Cameron
suomentanut Hanna Tarkka
alkuperäinenteos Andorra
Kustannusosakeyhtiö Tammi 1999
julkaistu englanniksi alunperin 1997
305 sivua

Casa Auvinya
Evolucio
Pinot Noir 2015
Principat d'Andorra
n. 30€ (hinta Andorran paikallisessa viiniliikkeessä)

Irène (kirjoittanut Pierre Lemaitre)

Sarjamurhien tekijöiden motiivina voi olla lähes mikä syy tahansa. Mustasukkaisuus, kateus, kostonhalu tai katkeruus ovat yleisesti dekkareissa käytettyjä motiiveja. Yksi kekseliäimmistä löytyy ranskalaisen Pierre Lemaitren dekkarista. Murhaaja haluaa kirjoittaa täydellisen kirjan ja toteuttaa kirjaansa varten raa'at murhat. Kumpi siis on seuraus ja kumpi syy - kirja vai murha?

Pierre Lemaitresta oli tammikuun alussa (2.1.2019) laaja artikkeli Helsingin Sanomissa. Vasta reilu viisikymppisenä kirjailijanuransa aloittanut Lemaitre on koulutukseltaan psykologi. Hänen ensimmäinen kirjansa Irène julkaistiin vuonna 2006. Sen jälkeen dekkarisarja, jonka päähenkilönä on pariisilainen ylikomisario Camille Verhoeven, on saanut kolmen teoksen osalta jatkoa. Lisäksi Lemaitre on julkaissut myös historiallisia romaaneja. Hän ei itse pidä kirjojen jaottelusta eri kategorioihin.

Päähenkilö Camille Verhoeven, on keski-ikää lähestyvä, mielestäni pitkälti stereotyyppistä kuvaa pariisilaisesta poliisista vastaava hahmo. Hänen vaimonsa odottaa perheen esikoista ja vaikka he ovat moderni pariskunta, perheidyllin ajatusmaailmaan pohjautuvat arvot perustuvat enemmän perinteisiin. Kirjassa suuressa roolissa on myös Camillen assistentti Louis, joka on mielikuvissani hyvin täydellinen vastakohta hieman hompssuiselle Camillelle. Louis on aina viimeisen päälle laitettu, hän tekee työnsä virhettömästi ja pyrkii jatkuvasti siihen, että asiat sujuisivat mutkattomasti. Hänen hahmonsa jää hieman statistin rooliin. Hänessä on paljon potentiaalia enempäänkin ja toivottavasti hän pääsee sarjan tulevissa osissa loistamaan.

Kirja on kirjoitettu mielenkiintoisesti ja sitä on helppo seurata. Tapahtumat etenevät rivakkaan, mutta loogisesti ja lukijan on vaikea arvata seuraavia käänteitä. Kirjallisuuden yhdistäminen tarinaan saa itseltäni paljon plussaa. Perinteinen malli dekkarimurhasta on onnistuttu tässä kirjassa hieman nuorentamaan.

Kirjan kanssa maistoin hyvin klassista Ranskan Rhonen-laaksosta tulevaa, kolmen rypäleen sekoitepunaviiniä. Kyseinen viini on odottanut viinihyllyssäni jo reilun pari vuotta oikeaa kirjaa ja ruokaa kaverikseen. Chateneuf-du-Pape on voimakas viini, jossa marjaisuuden esiinpääsy vaatii aikaa ja avautumista. Lisäksi viini vaatii vahvan kirjan lisäksi vierelleen myös tuhdimpaa ruokaa päästäkseen kunnolla oikeuksiinsa. Viinissä on tanniinisuutta, joka pysyy kuitenkin taustalla, myöskään hapokkuus ei pääse liiaksi hyökkäämään. Makumaailmassa pehmeän tammisuuden rinnalla viinistä löytyy karhunvatukkaa ja vadelmaa ja aavistus metsäistä puolukkametsää. Maistoin viiniä usean tunnin padassa haudutetun lampaan entrecoten, vihannesten ja suppilovahveroiden kanssa. Nämä kruunasi vielä paahdetut uunijuurekset. Loistava kokonaisuus!


Kirjan ja viinin yhteensopivuudelle annan neljä pistettä ja plussan. Molemmissa on ranskaista brutaalia voimakkuutta, mutta myös herkkää tyylikkyyttä. Asioilla ei mässäillä, vaan niihin tutustuaan kunnioituksella. Lammas, viini ja Irène ovat hienosti yhteen sopiva kombo.

Irène
kirjoittanut Pierre Lemaitre
suomentanut Sirkka Aulanko
Minerva kustannus Oy 2016
392 sivua

Chateneuf-du-Pape
Cellier des Princes
Grenache Noir, Mourvedre, Syrah
Rhone, Ranska 2014
28,95€ (Alkosta helmikuussa 2019)

Miksi juoksen (kirjoittanut Karo Hämäläinen)

 En pidä juoksemisesta. En ole koskaan pitänyt. Miksi siis valitsin kirjan aiheesta juokseminen ja erityisesti ultramatkojen juoksemisesta? Koska kirjan kirjoittaja ja samalla kerronnan kohde on ihmisenä hyvin mielenkiintoinen. Tämä selvisi viimeistään Helsingin Sanomien hänestä tekemässä haastattelussa tammikuun 2019 alussa.  Olen myös lukenut hänen aiemmin kirjoittamansa kirjan Alex, joka kertoo Alexander Stubbista.

Juoksemisen lisäksi sijoittamisesta, ohjelmoinnista ja itsensä ylikontrolloimisesta pitävä mieskirjailija on henkilönä mielenkiintoinen. Usein tämänlainen avoin itsekontrolli - sekä liikkumisen että syömisen osalta - liitetään nuoriin naisiin. Karo Hämäläinen kertoo kirjassa avoimesti pakkomielteestään itsensä kontrollointiin. Rivien välistä minusta tuntuu, että kyseessä on pelkän luonteenlaadun lisäksi lähes jonkinasteinen sairaus. Hyvä, että Hämäläinen tuntuu tämän itsekin tunnistavan, eikä kirjaa ole tehty esimerkinomaisesti superihmisestä, jollaiseksi meidän kaikkien tulisi pyrkiä. Tämänlaisia "kadehdittavaksi" tarkoitettuja julkkiksia, kun jo löytyy aivan riittämiin yhteiskunnastamme.

Kirjan ja Helsingin Sanomien haastattelun perusteella tuntuu, että lähes mihin tahansa Hämäläinen ryhtyy, siitä tulee hänelle pakkomielle, jossa hänen on vähintään päästävä itsellensä asettamiin koviin tavoitteisiin, tai mielellään jopa ylitettävä ne. Pakkomielteisyys välittyy kirjan kuuntelusta, mutta siitä välittyy myös paljon mielenkiintoista tietoa liittyen maraton-juoksemiseen ja ultramatkojen juoksemiseen. Itsekontrolloitu elämä ei missään nimessä ole helppoa, eikä se ainakaan kirjassa olevien pohdintojen ja kärsimysten perusteella tunnu tavoittelemisen arvoiselta.

Kirjassa liikutaan sekä Lapin luonnossa, että Euroopan kaupungeissa, kuten Berliinissä, jossa Hämäläinen on myös osan aikaa asunut. Vaikka Karo Hämäläisen itsekontrolli on todella kova, hän ei onneksi  ota itseään liian vakavasti. Hän aloittaa uusia harrastuksia ja tutustuu uusiin asioihin ennakkoluulottomasti ja ilman suuria etukäteisvaruteluja. Tämä kirjasta välittyvä maanläheisyys miellyttää minua paljon. Nykyisin tuntuu, että mikäli haluat kokeilla jotakin uutta harrastusta tms. niin sinun on sijoitettava suuret summat oikeanlaisiin varusteisiin ja tykötarpeisiin. Kirja ei innostanut minua vieläkään juoksun pariin, mutta ehkä ymmärrän nyt juoksua harrastavia ihmisiä hieman paremmin.

Kirjan kanssa maistoin italiaista Valpolicellaa. Viinissä oli hapokuutta ja hieman tammisuutta. Ehkä omaan sen hetkiseen makuuni se oli aavistuksen turhan hapokasta, eikä viinin mieto marjaisuus (puolukka ja vadelma lähinnä) riittänyt tuota hapokkuutta taittamaan. Alkon mukaan kyseessä kevyt viini, mutta mielestäni se oli kyllä enemmän keskitäyteläinen ja vaatii seurakseen kevyttä syömistä. Valpolicella on tyypillisesti hyvä pizza ja pasta viini. Nyt se maistui hieman tuunatun tomaatti-pesto-rucolapizzan kanssa.

Kirjan ja viinin yhteensopivuudelle annan neljä pistettä. Molempiin on helppo tutustua, eivätkä ne petä odotuksia, jotka eivät kylläkään kovin korkealla alunperin olleet. Helppoja ja mukavia tutustuttavia vaikkapa hieman pidemälle ehtineen kevään aikana.


Karo Hämäläisen kirjoittamaa kirjaa "Miksi juoksen".
Miksi juoksen
kirjoittanut Karo Hämäläinen
Otava kustannus 2018
lukija Joel Mäkinen
5h, 46min (kuunneltu äänikirjana)

Speri Valpolicella Classico
Corvina Veronese, Rondinella ja Molinara
Veneto, Italia 2017
8,98€/0,375l (Alkosta tammikuussa 2019)

Synninkantajat (kirjoittanut Pauliina Rauhala)

Finlandia-ehdokkaana vuonna 2018 ollut "Synninkantajat" on Pauliina Rauhalan toinen romaani. Se kertoo lapsen ja aikuisen näkökulmasta lestadiolaisuudesta, uskosta ja uskosta irtautumisesta. Kirjan rakenne perustuu viiden eri henkilön ja tapahtuman kautta seurattavaan elämäntapaan ja sen haasteisiin.

Kirjan sympaattisin hahmo on pieni Aaron-poika. Hän tutustuu uskontoon lapsenomaisen uteliaisuuden ja kuuliaisuuden ristitulen kautta. Hän ei vielä osaa kyseenalaistaa asioita, tai ainakaan sanoittaa epäilyjään ääneen. Hän taiteilee isoisänsä Taiston tiukan uskovaisuuden ja isoäitinsä Aliisan käytännönläheisyyden kanssa. Neljäs henkilö on Auroora, Aaron täti ja Taiston ja Aliisan tytär.

Taisto muistuttaa minusta todellisena luonnonystävä, uskonnolliselta vakaumukseltaan täydellistä vastakohtaansa Pentti Linkolaa. Heissä on samaa periksiantamattomuutta ja luonnon nostamista yli ihmisen arvon. Kirjan naiset, Aliisa ja Auroora, jäävät kahden vahvan miehen, Taiston ja Aaron, jalkoihin. Toisaalta lestadiolaisuudesta ja naisten asemasta on viime aikoina kirjoitettu useampia kirjoja, joten mielenkiintoista lukea vaihteeksi myös miehisemmältä katsantokannalta.

Kirjan kieli on runollisen kaunista. Asioita on kuvailtu tyylikkään hienovaraisesti, mutta kuitenkin koskettavasti. Kirjan nimi "Synninkantajat" avautui minulle vasta kirjan loppuosassa. Se kuvastaa hyvin uskonnon ja jonkin ylemmän voimaa ihmisessä. Mikäli jonkun uskonnon mukaan meidän katsotaan syntyvän syntisinä ja maallisille houkutuksille periksiantavina, ei tuosta roolista tavallisen ihmisen ole mahdollista päästä eroon. Sen kanssa on elettävä ja omien tekemistensä taakkaa on kaikin mahdollisin tavoin pyrittävä pienentämään. Yhtenä keinona ovat kirjassa esitellyt hoitokokoukset, joita on järjestetty erityisesti 1960- ja 1970-luvuilla. Niissä on pyritty korjaamaan vanhoillislestadiolaisten sielunelämää.

Kirjan kanssa maistoin Alsacesta tuomaani Sylvaner-rypäleen valkoviiniä. Sylvaner (tai Silvaner) -rypäle muistuttaa Rieslingiä, mutta on omien havaintojeni mukaan maultaan ja olemukseltaan yleensä hieman vaatimattomampaa, eikä ilmeisesti vaadi kasvuolosuhteilta yhtä paljon kuin Riesling. Pierre Charauns Sylvaner on kuivaa, mutta hedelmäistä. Viinissä on keltaista luumua ja hieman sitruksisuutta ja yrttejä. Viini on varsin kevyttä ja maistuu parhaimmiltaan reilun 10 asteisena. Kirjan lisäksi viini maistui siinä haudutetun luomubroilerin, herkkusienten ja sipulien kera. Näiden kaverina oli orzo-pastaa.

Kirjan ja viinin yhteensopivuudelle annan neljä pistettä. Molemmat ovat tyylikkäitä ja kauniita kertomuksia. Kirjasta riittää lukijalle enemmän haastetta kuin viinistä sen nauttijalle. Täydentävät kuitenkin toisiaan.

Helmet-lukuhaaste 2019: 16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla

Synninkantajat
kirjoittanut Pauliina Rauhala
Gummerus Kustannus 2018
363 sivua

Pierre Charau
Vin D'Alsace, Ranska
Sylvaner
n. 6€ (ostettu alsacelaisesta supermarketista)

Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (kirjoittanut Eeva Turunen)

 Eeva Turusen esikoisteos "Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa" voitti Helsingin Sanomien parhaan esikoisteoksen palkinnon vuonna 2018. Kirja on kokoelma muutamasta, tyyliltään vaihtelevasta, novellista. Kirjoitukset ovat mielestäni varsin kokeellisia. Osa on mieleeni enemmän kuin toiset. Kirjalle nimensä antanut novelli lienee eniten mieleeni.

Teosta oli kehuttu paljon, sekä kirja-arvosteluissa että blogeissa, joten suurin odotuksin siihen tartuin. Jotenkin tämä ei kuitenkaan ollut itseäni varten. Suurimpaan osaan tarinoista oli vaikea päästä sisään ja ne olivat kirjoitusasultaan hieman haasteellisia. Kielioppipoliisille ei sovi, kun isot alkukirjaimet, pisteet ja pilkut puuttuvat kokonaan. Kirja on varsin ohut ja tarinat siinä mielessä keveitä, että aikaa niiden lukemiseen ei paljoa kulunut. Haastellisinta olivat minulle kirjan henkilöt, joihin en pystynyt samaistumaan. Heidän luonteensa ja piirteensä olivat kyllä aitoja, mutta hyvin kaukana omasta ajattelustani. Tätä lisäsi vielä henkilökuvausten niukkuus.  Hatunnosto kuitenkin ehdottomasti esikoiskirjailijalle kokeilevuudesta, joka olisi saattanut mennä aivan metsään ja sitä ei näissä novelleissa missään nimessä  tapahtunut.

Australian South Eastern -alueelta peräisin oleva Lindeman's Cawarra on hinta-laatusuhteeltaan hyvää perusviiniä, joka sopii hyvin arkisten ruokien pariksi. Shiraz ja Cabernet sekoite on tummanpunaista ja vahvan väristä. Maussa esiin nousee ennen kaikkea marjaisuus ja australialainen metsäisyys - siis mieto eukalyptus. Viinissä on pehmeää hapokkuutta ja hyvin pyöreän pehmeät tanniinit. Alkumaussa hapankirsikkaisuus ja tuoretta luumuisuutta. Loppumaussa puolukka nousee hyvin vahvasti esille ja hallitsee jälkimakua pitkään. Viini maistui kirjan lisäksi vuohenjuusto-lasagnen kanssa.

Kirjan ja viinin yhteensopivuudelle annan kolme pistettä. Viini on hyvin helppo tapaus, joka sopii hyvin pelkistetyn ruoan kanssa nautittavaksi tai vain sellaisenaan lasilliseksi työpäivän jälkeen nautittavaksi. Kirja sen sijaan näennäisestä helppoudestaan huolimatta vaatii lukijalta enemmän panostusta ja keskittymistä.

Helmet-lukuhaaste 2019: 5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi

Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa
kirjoittanut Eeva Turunen
Siltala 2018
116 sivua

Lindeman's Cawarra
Shiraz, Cabernet Sauvignon
South Eastern Australia
n. 7€ (ostettu Alkosta kesäkuussa 2018)