Perhosten huone (kirjoittanut Lucinda Riley)

Lucinda Riley on tullut tutuksi seitsemästä sisaruksesta kertovasta kirjasarjastaan. Mukaansatempaavat, joskin hieman imelät kirjat, ovat kerryttäneet paljon keskustelua kirjablogeissa. Perhosten huone on edellä mainitusta sarjasta irrallinen romaani, mutta siinä on paljon samoja elementtejä, kuin kirjasarjassa. 

Rileyn kirjat ovat järkälemäisiä ja niissä riittää sivuja kahlattavaksi. Teksti ja tarina etenevät nopeasti, joten sivutkin kuluvat lopulta nopeasti. Olen aiemmin kuunnellut ainakin kaksi Rileyn kirjaa. Ne ovat olleet kiinnostavia, joskaan eivät ehkä kaikilta osin kovin todentuntuisia. Esimerkkinä omaa pikkumaisuuttani häiritsee se, että kirjoissa on välillä kohtauksia, jotka tapahtumiltaan ovat liiallisen lyhyitä tai pitkiä. Kuten jonkin henkilön mennessä kahville tai teelle toisen luokse, käyvät sanavalmiit hahmot vain muutaman virkkeen mittaisen keskustelun, jonka jälkeen kahvit on juotu ja vierailija lähtee kotiin. Toki hyvä, että kohtaukset ovat napakoita, mutta jotenkin ne jäävät välillä hyvin pinnallisiksi. 

Edellä oleva kritiikki ei kuitenkaan saanut minua edes harkitsemaan kirjan kesken jättämistä. Jotenkin söpöys ja imelyys, jota kirjan ympäristö ja henkilöt herättävät, vetää mukaansa. Tarinan juoni on yllätyksellinen ja henkilöt on rakennettu totuudenmukaisesti. Kukaan ei ole täydellinen ja toisaalta kaikista löydetään hyviäkin puolia, vaikka heidän toimintansa ei ehkä aina antaisi siihen edes aihetta.

Hyvin tiivistetysti kirja kertoo Englannin Suffolkissa asuvasta Posysta. Kirja kulkee kahdella aikatasolla. Vanhemmalla tasolla Posy on ensin vasta pieni lapsi, joka rakastaa tutkia isänsä kanssa perhosia ihanan Admiral House -kotinsa ympäristössä. Kirjan edetessä Posy aikuistuu ja itsenäistyy, mutta rakkaus kotitaloa kohtaan ei katoa. Toisessa tasossa Posy on iäkkäämpi kahden pojan äiti ja yhden tytön ja yhden pojan isoäiti, joka parhaansa mukaan pyrkii tekemään muiden elämästä mahdollisimman miellyttävää. Vastaan tulee kaikenlaisia yllätyksiä ja menneisyyden varjoja, jotka horjuttavat Posyn ja tämän lähipiirin elämää. Itsevarmuutensa, hyväntahtoisuuden ja osin myös hyvän tuurin ansiosta, asiat loksahtavat paikoilleen 

Helmet-lukuhaaste 2021: 46. Kirjassa syödään herkkuja

Perhosten huone

kirjoittanut Lucinda Riley

suomentanut Tuukka Pekkanen

Bazar kustannus 2019

652 sivua

Fiskarsin museo

Länsi-Uudellamaalla, Raaseporin kunnassa, sijaitseva Fiskarsin pitäjä on tullut tunnetuksi ruukistaan. Fiskarsin historiaa esittelee tyylikkäästi remontoitujen teemahuoneiden mukaan Fiskarsin museo. Fiskarsin kylän tuntumassa, mäen päällä sijaitsevassa museossa on omat huoneet niin kylän läpi kulkeneesta ns. Pässi-junasta, von Julinin suvusta, kuin itse ruukin historiasta. 

Erityisen vaikutuksen tekevät tyylikkäästi restauroidut talon yksityiskohdat, sekä pieni, mutta omintakeisia tuotteita myyvä museokauppa. Museo tarjoaa tarkkaan valikoidun katsauksen alueen historiasta. Museo toimii vanhassa talossa, joten se ei ole täysin esteetön. Pienellä avustuksella vaunujen kanssa siellä kulkeminen kuitenkin onnistuu, yksi kapea ovenkarmin läpäisy tosin vaatii vaunuilta renkaan väliaikaisen poistamisen. 

Fiskarsista on tullut suosittu käyntikohde, erityisesti kesäaikaan, pääkaupunkiseudulta. Museossa käynti kannattaa lisätä päiväretkeen hyvän ruokailun ja alueen luonnon sekä putiikkien kiertelyn oheen. 

Kai minä halusin tätä (kirjoittanut Sisko Savonlahti)

Kesällä huomasin, että Sisko Savonlahdelta on alkusyksystä ilmestymässä uusi kirja "Kai minä halusin tätä". Hänen ensimmäinen kirjansa oli jäänyt mieleeni, joten odotin innolla, että pääsin myös seuraavan kirjan lukemaan. Luettuani kirjan kävin kurkkaamassa mitä olin blogin puolelle kirjoittanut hänen ensimmäisestä kirjastaan "Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu". Yllätykseksi huomasin, että olisin voinut kirjoittaa lähes samanlaisen bloggauksen myös tästä toisesta kirjasta. Kertooko siitä, että Savonlahden kirjat ovat keskenään samanlaiset tai että bloggaajana toistan itseäni kirjasta toiseen...

Päähenkilö, 30-40 vuotias Helsingissä asuva nainen, on jollakin tavoin eksyksissä ulkopuolisten vaatimusten viidakossa. Hän tuntee kyllä itsensä hyvin ja hyväksyy itsensä sellaisena kuin on. Haasteen tuovat ulkopuoliset odotukset, jotka pitkälti ovat päähenkilön itsensä määrittelemiä. Kirjan keskeiset teemat koskettavat pitkäaikaista parisuhdetta ja sen ylläpitoa sekä lasten hankintaa. Päähenkilö pohtii mitä hän oikein haluaa ja toisaalta mihin hänellä riittävät voimavarat. Teemat, jotka tavalla tai toisella koskettavat meistä useimpia jossakin vaiheessa elämää. 

Kirjan käsittelemät aihepiirit eivät ole nykyisin juurikaan enää tabuja tai kosketa aiheita, joista ei puhuttaisi, mutta kirjoitustyyli tekee teoksesta jollakin tavoin häpeilemättömän, ja tämä siis positiivisessa mielessä. Päähenkilö uskaltaa hämmästellä asioita, joiden ehkä oletetaan olevan itsestäänselvyyksiä, mutta jotka tosiasiassa eivät sitä useimmille ole. Pintapuolisesti kirja voisi naurattaa, mutta kuten Savonlahden edellinen teos myös tämä hämmentää minua lukijana, enkä oikein osaa sen näennäishauskuudelle kuitenkaan nauraa. Mikäli autofiktio ja kaupunkielämä kiinnostaa, kannattaa tähän mielestäni tarttua. 

Helmet-lukuhaaste 2021: 43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä

Kai minä halusin tätä
kirjoittanut Sisko Savonlahti
Gummerus 2021
176 sivua

Taidehalli

Helsingin Kampin tuntumassa sijaitsevan Taidehallin syksyn 2021 näyttely esittelee Helsinki Schoolin valokuvia 25 vuoden ajalta. Kyseessä on Taideteollisessa korkeakoulussa Timothy Personsin johdolla opiskellut ryhmä, jossa kukin yksilö osaltaan on haastanut perinteistä valokuvausta. Yhdistävänä tekijänä ryhmän jäsenillä on haastamisen lisäksi ollut käyttää valokuvausta ajattelun välineenä.

Taidehallissa on valokuvia esillä 30 taiteilijalta. Suurin osa kuvista on perinteisesti kehitetty paperille, mutta osa myös kankaalle. Näyttelystä löytyy myös muutama videotaideteos, joista vaikuttavin itselleni oli Santeri Tuorin "Waterfall" vuodelta 2006. Koin, että näyttelyn teokset käsittelivät niin ilmastonmuutosta, luonnon ja ihmisen kiertokulkua kuin tasa-arvoakin. Kuvista henki soveliaisuuden rajojen sisäpuolella pysyminen ja jopa kauneus, vaikka ajatuksia toki pyrkivätkin herättelemään.

Museo ja näyttely on helposti saavutettavissa myös muille kävijöille kuin omilla kahdella jalallaan kulkeville. Sisäänkäynti hissille löytyy rakennuksen takaa ja henkilökunta avustaa oma-aloitteisesti. Taidehalli miljöönä sopii monenlaisille näyttelyille ja se on tilana ilmava ja raikas. Mukava pistätymispaikka syksyisessä Helsingissä. 

Suomen valokuvataiteen museo

Helsingissä, Kämp Gallerian kellarikerroksessa, sijaitseva Suomen valokuvataiteen museo on ydinkaupungin keskeisestä sijainnistaan huolimatta rauhaisa paikka erilaisten valokuvanäyttelyiden katsomiseen. Syksyn 2021 näyttely on Susanna Majurin (1978-2020) Rakkaus, johon on koottu hänen kuviaan koko hänen uransa ajalta. Tyypillistä Majurin teoksille on malli yhdistettynä sadunomaiseen luontoon. Majuri oli hyvin kiinnostunut Islannista ja muista pohjoismaista, joten nämä teemat näkyvät vahvasti myös kuvissa.

Näyttelystä löytyy niin selkeitä ja konkreettisia valokuvia kuin vahvasti fantasia-aiheiden ympärille kehiteltyjä ideoita. Majuri oli koulutukseltaan taiteen maisteri, mutta hän oli hyvin kiinnostunut myös kirjallisuudesta ja tekstistä ylipäätään. Kuvien yhteyteen onkin koottu lukuisia lainauksia, jotka sanoittavat kuvien maailmaa. 

Valokuvataiteen museo on sijannut reilun vuoden Kämp Galleriassa ja se on saavutettavissa helposti ja pistäytyminen siellä onnistuu vaikka ostosreissun yhteydessä. Museoon on esteetön kulku ja ainakin hieman hiljaisempana ajankohtana siellä on hyvin tilaa kulkea. Museo on useista muista museoista poiketen avoinna myös maanantaisin. 

Uudet tuulet kulttuurin parissa

Viimeisen vuoden aikana elämä on positiivisesti heitellyt ja tutustuttanut minua uusien asioiden pariin monellakin tavalla. Tämä on vaikuttanut osaltaan myös ajankäyttööni. Lukeminen ei ole vähentynyt, mutta muuttunut syklisemmäksi ja aikaa sekä energiaa uusien postausten naputteluun blogin puolelle ei ole ollut samalla tavoin kuin ennen. Viinien maistelu jäi myös joksikin aikaa ja jatkunee tulevaisuudessa todennäköisesti hieman vähemmissä määrin. Kiinnostus mielenkiintoisten juomien maailmaan ei kuitenkaan ole vähentynyt, vaan etsii nyt uutta muotoa - ja aikaa. 

Korona osoittaa viimein hiipumisen merkkejä ja sitä kautta yhteiskunnan avautuminen vihdoin näyttää todennäköisemmältä. Uuden normaalin myötä on jälleen mahdollista päästä paremmin nauttimaan kulttuurista myös muualla kuin kotona. Ensimmäiset kulttuurielämykset olen kokenut museoiden puolella päivitetyn museokortin innoittamana. 

Taiteen, kuten en kirjallisuuden tai viinien, teoriaa juuri ymmärrä. Kaikki nämä herättävät kuitenkin paljon mielleyhtymiä, saavat usein ajatuksen laukkaamaan, rentouttavat ja aina jollakin tavoin saavat pohdintoja pois normaaleista arkirutiineista. Luen ja kuuntelen kohtalaisen paljon erilaisia kirjoja. Lukeminen on toki itsessään mieltä palkitsevaa, mutta se ei aina pelkästään riitä kirjan herättämien ajatusten käsittelyyn. Joitakin vuosia sitten, halusta koota näitä ajatuksia, syntyi blogini "Luettua ja maistettua", jossa vertailen kirjojen ja viinien herättämiä ajatuksia toisiinsa. Blogin kautta olen intoutunut lukemaan muitakin blogeja sekä seuraamaan  kirjallisuus- ja muunkin aiheista keskustelua tiiviisti myös Twitterin puolella.

Tällä hetkellä blogi toimii aktiivisesti Blogger-alustalla sekä Twitterissä. Instagramin puolelta löytyy myös tili, mutta sen päivittäminen ei vielä kuulu arkirutiineihin, ehkä jonakin päivänä siitäkin tulee aktiivinen some-alusta blogille. 

Lisäyksenä aiempiin kirjoja koskeviin bloggauksiin, blogin puolelta tulee jatkossa löytymään pohdintoja eri museoista ja niiden näyttelyistä. Kuten todettua, esittelyt eivät ole missään nimessä taiteellisia arviointeja tms. sillä siihen itselläni ei ole minkäänlaista osaamista. Kirjoitukset ovat vierailun hetkellä syntyneitä ajatuksia ja ideoita, joita kokoan blogiini itseni ja mahdollisesti jonkin toisen lukijan myöhempää tutustumista varten. Kaikenlaiset kommentit, ideat jne. ovat tervetulleita, sillä kulttuurin aiheuttama keskustelu on lähes poikkeuksetta mielenkiintoista ja samalla myös opettavaista.

  

Aino A. (kirjoittanut Jari Järvelä)

Aino A. on fiktiivisesti kerrottu tarina arkkitehti Aino Aallosta. Mikä on totta ja mikä kirjailijan mielen tuotosta, jää lukijan arvioitavaksi. Kirjailija Jari Järvelän mukaan tarkkaa kirjallista dokumentaatiota kuuluisan arkkitehti Alvar Aallon puolisosta on jäänyt varsin vähän, joten osa kirjan spekuloinneista saattaa hyvinkin pitää paikkansa. Järvelä on aiemmilla teoksillaan ollut mm. Finlandia- ja Runeberg-palkintoehdokkaana.

Kirjan Aino kuvataan lahjakkaaksi arkkitehdiksi, joka on käytännössä todellinen suunnittelija useiden miehensä nimissä suunniteltujen rakennusten ja huonekalujen takana. Ainoa tämä harmittaa, mutta hän on alistunut asemaansa, kuten useat muutkin tuon ajan naiset. Alvar puolestaan kuvaillaan hulttio-miehenä, joka saa jatkuvasti hienoja ideoita, mutta niiden ulosanti saati toteuttaminen ei yleensä onnistu. Alvarin ajattelemattomuudesta, näyttämisenhalusta ja  suuruudenhulluudesta johtuen perhe elää jatkuvassa taloudellisessa ahdingossa. Aino yrittää parhaansa mukaan sumplia asioita, tekee pitkää päivää miehensä toimistolla tämän reissatessa ympäri maailmaa ja elättää perhettään säästeliäästi, jotta heillä riittäisi raha perustarpeisiin. Vaikka kirjan päähenkilö on Aino, häntä kuvaillaan ja hänestä kerrotaan suhteessa mieheensä. 

Kirjan kuvailema pariskunta tuntuu lähes karikatyyriseltä todelliseen Aallon, tai mihin tahansa pariskuntaan verrattuna. He ovat täydelliset toistensa vastakohdat, oikeastaan vain kiinnostus arkkitehtuuriin tuntuu heitä yhdistävän. Toisaalta ehkä erilaisuus ja vapaus ovat olleet osatekijöitä, heidän pitkähkön liittonsa takana. Todellisuudessa Aallot olivat naimisissa vuodesta 1925 vuoteen 1949, jolloin Aino kuoli rintasyöpään. Muutamaa vuotta myöhemmin Alvar avioitui uudelleen Elissa Mäkiniemen kanssa. 

Vaikka kirja on fiktiivinen, löytyy siitä paljon myös faktoja. Aallon pariskunta perusti Artekin yhteistyössä Nils-Gustav Hahlinin ja Maire Gullichesenin kanssa. Aino myös osallistui erilaisiin kilpailuihin, joista yksi merkittävin oli lasiastiasollaan (Bölgeblick) Milanon triennaalin kultamitalin voittaminen vuonna 1936. Kirja toimii siis hyvänä ajankuvana ja historiallisena katsauksena suomalaiseen 1900-luvun alun arkkitehtuuriin.  

Jari Järvelän kirja on hyvin kirjoitettu. Varsinkin alussa itseäni häiritsi epätietoisuus siitä mikä on totta ja mikä ei. Tämän johdosta päädyin tarkistamaan monia faktatietoja ja mitä niistä on muualla sanottu. Tämä hidasti kirjan lukemista, mutta toisaalta toimi varmasti yleissivistyksenä. Mikäli aihepiiri kiinnostaa, kannattaa teokseen ehdottomasti tarttua!

Helmet-lukuhaaste 2021: 3. Historiallinen romaani

Aino A.
kirjoittanut Jari Järvelä
Tammi 2021
237 sivua